Tällä viikolla blogeissamme käsitellään riitelyä. Heti maanantaina syntyi facebookissa pohdintaa myös siitä miten riiteleminen määritellään. Voit osallistua pohdintoihin tai jakaa ajatuksiasi riitelemisestä blogien kommenteissa, facebookissa tai merkitsemällä #riitely
Lehdistä, kirjoista ja netistä löytyy neuvoja ja ohjeita siihen kuinka olisi hyvä riidellä. Täytyy muistaa varoa tiettyjä sanoja ja toimia tietyin tavoin. Joku puoli minusta kuitenkin miettii, että onkohan meillä kaikilla oma tapamme riidellä. Rakas, tuttu ja kenties jollain tavoin hyväksikin havaittu. Sellaisesta on vaikea luopua, jos edes haluaa.
Minä en pidä riitelystä. Ainakaan sellaisesta missä huudetaan, puhutaan rumasti tai heitellään tavaroita. Tunteet voivat toki kiehua yli minullakin, mutta silloin haluan ottaa väliajan. Tahdon mennä syrjään ja antaa savun nousta korvista aivan omassa rauhassa. Rauhoitun ja etsin ne oikeat asiat tunnemyrskyn alta. Sitten voin palata areenalle, istua alas ja keskustella rauhassa ja rakentavasti siitä mitä äsken tapahtui, mitä tunteita se herätti ja miksi sekä kuinka siitä jatketaan. En näe järkeä tai tarvetta antaa tunteiden vyörylle valtaa niin, että tulisi sanottua tai tehtyä jotain, mitä ei oikeasti tarkoita. Oikeat asiat jäävät niiden taakse ja katumus kulkee mukana pitkään.
Eräs entisistä tyttöystävistäni kuitenkin vihasi tapaani riidellä. Hän ei kyennyt enää keskustelemaan aikalisäni jälkeen. Hän meni lukkoon, kun tunteita ei päässyt purkamaan räjähdellen, eikä hän näin ollen enää pystynyt antamaan omaa näkökulmaansa rakentavastikaan. Hän tarvitsi huutoa ja tunteiden paloa. Eikä hän ole yksin. Moni tuttuni jakaa hänen kokemuksensa. Ärsytyksen kumppanista, joka ei suostu tappelemaan, tai tarpeen päästä vain huutamaan sekä kiukuttelemaan. Muuten asioita ei saa käsiteltyä tai ne tuntuvat pitkittyvän pidemmiksi kuin tarpeen.
En tiedä mikä erilaiset tarpeemme ja tapamme rakentaa. Onko kyse temperamenteista, totutuista tavoista vai monen asian summasta? Voi myös olla, että riidat vastaavat erilaisiin tarpeisiimme. Toiselle se antaa huomiota, yhdelle puhdistaa ilmaa, joku purkaa tunteitaan ja seuraava ratkaisee ongelmia. Voi olla, että löydämme niiden pohjalta itsellemme mitä loistavimman tavan riidellä. Asiat hoituvat niin kuin tahdomme, keinot ovat luontevia ja lopputulos toivottu, mutta sitten se toinen siinä vierellä tahtookin jotain aivan muuta. Yksin huutaminen ei toimi, kun toinen vain kävelee pois, eikä asioista ole helppoa keskustelle rauhassa jos toinen tahtoisi paiskoa esineitä. Ja kuinka kiivaasti se kiukku kasvaakaan, kun toinen vielä kaiken lisäksi pilaa sen oman täydellisen riidan alun.
Parisuhteessa pitäisi siis löytää jokin yhteinen tapa riidellä. Vaikka kuinka koen, että oma tapani on rakentava ja miellyttävä, niin näin myös omin silmin myös sen kuinka pahasti se voi pistää toisen lukkon. Hänelle se ei ollut millään tasolla miellyttävä eikä siis lopulta rakentavakaan. Tällaisissa tilanteissa täytyy yrittää löytää jotain yhteistä, uutta tai kompromisseja. Miettiä ja jakaa ajatuksiaan siitä miksi riitelee niin kuin riitelee ja miten sitä voisi olla valmis muuttamaan. Täytyy suostua siihen, että mahdollisesti joutuu ainakin osittain luopumaan siitä omasta rakkaasta tavasta riidellä. Ja jos se kaikki luopuminen ja yhteisen linjan etsiminen tuntuu liialta voi nopeasti huomata pääsevänsäkin harjoittelemaan ihan käytännössä.
Itsekseen elävä, parisuhdettaan odotteleva ja kirkon nuorisotyönohjaajana työskentelevä transmies. Elämässäni ihmettelen ja pohdiskelen paljon, erityisesti ilmiöitä ihan arkisten asioiden takana. Tekstejäni löydät täältä joka torstai.