Kun ryhtyy kirjoittamaan blogia parisuhteestaan, sitä joutuu tarkastelemaan omia tekojaan. Sehän ei ole aina kivaa, sillä en läheskään aina toimi esimerkillisesti. Pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että on tärkeämpää toimia rehellisesti kuin esimerkillisesti, niin suhteessa itseensä kuin myös suhteessaan puolisoon ja lapseen.
Ennen lasta minulla oli tyypilliseen tapaan kovat tavoitteet kasvatuksen suhteen, mutta vähitellen valkeni totuus minulle tässäkin. Lapsen kanssa elämä on myös kaikin tavoin helpompaa kun ei aseta suuria tavoitteita, joissa epäonnistuessaan sitten rypee huonon äitiyden sohjossa.
Minusta on helpompi olla äiti ja puoliso, kun ihan rehellisesti myönnän, että meillä on perheessä rennompi ote. Karkkipussia ei meillä syödä salassa, koska en halua luoda pohjaa ehdottomuuksille.
Miksipä tästä sitten avaudun? Ajattelen niin, että myöntämällä oman epätäydellisyytensä, on herkempi kuulemaan sen mitä toinen tarvitsee. Myöntäessään virheitään kasvaa kohti toista. Epätäydellinen tarvitsee myös toista.
Epätäydellinen on täydellistä. Arki on juhla ja maljan arvoinen.
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.